keskiviikko 15. kesäkuuta 2016

Hyttysiä ja yks valas.

Sitä aina talvella katselee kaihoisasti kaikkia kivoja kesäkuvia ja huokailee, että olispa jo kesä ja sais hengailla mökillä laiturilla huljuttelemassa varpaita. Joka kerta unohtaa autuaasti ne kesän varjopuolet, kuten nää epävakaat säät, ja sen ettei ookaan niin lämmin, että vois huljutella varpaita muualla kuin villasukissa.

Tai ne hyttyset. Sen kerran, kun on vihdoin aikaa istua alas ulkona, niin hemmetti siellä mitään pysty olee. Samantien alkaa helvetillinen ininä ja ne hyökkää takaa, edestä, alhaalta ja vasemmalta sekä ylhäältä ja oikeelta. Eikä riitä, että ne hyökkää ulkona. Ne pienet saatanan kätyrit tulee kimppuun myös yöllä, kun väsyneenä painat pään tyynyyn. Johan alkaa taas semmoinen ininä, ettei nukkumisesta tuu yhtään mitään. Kun valot sytyttää, häviää ne verenimijät samantien, eikä suunnitellusta hävittämissessiostakaan tuu yhtään mitään, kun ei ketään näy. Mulla on lapsivapaata viikko, kun rakkauteni hedelmät on maalla mummolassa ja olisin saanut nukkuakin yöllä ilman noita kesäisiä kutsumattomia lemmikkejä. Mutta en siis saanut, en. Jos tästä jotain positiivista täytyy löytää niin ehkä ne käy kuppaushoidosta, ja nyt oon jotenkin superterve ja vereni on tosi puhdasta. Patteja mulla ainakin on niin, ettei ihossa kai tasaista kohtaa löydykään. Sitäpaitsi, eivätpähän ainakaan kuole meillä sukupuuttoon, vaan pääsevät vereni avulla lisääntymään edelleen tuoden maailmaan taas lisää hyttysiä.

Hevonen pääsi lomalle. Ajattelin, että olisin viettänyt kivoja kesäisiä hetkiä laitumella, mutta paskat. Siellä vasta hyttysiä onkin.
Niin ja pateista puheenollen, vilkaisin itseäni eilen peilistä, kun puin bikinit päälle. Ei helvetti, en mä oo vieläkään "bikinikunnossa". Nyt alan hiljaa kallistumaan siihen, etten tuu ikinä olemaankaan enää mikään langanlaiha tai edes "normaali". On tässä niin monta vuotta tuskailtu painon ja ulkonäon kanssa, että eiköhän sen osalta oo aika heittää hanskat naulaan. En mä löydä itsestäni niin paljon potkua, että pystyisin tai jaksaisin ryhtyä muutostöihin vartaloni muokkaamiseen ja kai sitä on vaan ryhdyttävä etsimään jotain muuta kaunista itsestäni kuin ulkokuori. Hitto, kun luonnekaan ei oo mikään hurmaava, mutta sitä EHKÄ on helpompi muokata johonkin suuntaan.

Kuvia ajalta ennen Einoa, kun jaksoin käydä salilla. Ei kaunista.


Ihan vähän ärsyynnyn, kun ajaudun somessa tuijottamaan kateellisena jonkun täydellisen äidin täydellisiä vatsalihaksia ja persettä ja siihen päälle luen samaisen täydellisen äidin kuvatekstistä tyyliin "Ei tekosyitä! Laiskat kyykkyyn!!" En mä nyt niin katso (aina) olevani niin laiska. Ei kai laiska ihminen juokse vajaata 6 kilsaa lähes tosta vain ja sen jälkeen suorita 8 tunnin työpäivää kiikuttamalla ruokaa ja viiniä hiki hatussa ihmisten pöytiin istumatta kertaakaan? Siivoa tallia, kanna 20 kilon rehusäkkejä ja käy lähes päivittäin ratsastamassa? Käy työntämässä vaunuja, joiden kyydissä möllöttää 14 kiloinen tapittava silmäpari? Kanna sätkiviä ja potkivia vuohia pihalle? Silti noiden Täydellisten Äitien kuvatekstien jälkeen jään hetkeksi sisäisesti nyyhkimään, kun oon niin huono ihminen, laiska, pullea, epäsosiaalinen ja näkymätön.

Karu totuus
Eihän tää nykytilanne millään muotoa mitään kaunista ole, ja kai mun pitäisi kanssaihmisten silmiä säästää, alistua ja käydä ostamassa joku kokovartalo-märkäpuku niinä päivinä, kun rannalle menen. Tuo läski nyt vain on kai ikuisesti kapseloitunut tuohon keskivartalolle eikä kolme vauvaa toki tilannetta oo mitenkään helpottaneet. Tässä itsetutkiskelun tuloksena oon todennut, ettei mun ongelmia oo laiskuus tai se, että olisin sohvaperuna. Ei mulla oo sellaiseen aikaa normaali arjessa. Kyllä tuo keski-ikäisen juopon miehen maha on ansaittu ihan syömällä ja tiedostan sen kyllä. TIEDÄN kyllä, mitä ja miten mun tulis syödä ja milloin. Olen kokeillut eri ruokavalioita useammin kuin omistan sormia ja varpaita. Oon pitänyt herkkulakkoja, puputtanut salaattia, karpannut, kirjoittanut ruokapäiväkirjaa, nutrannut, syönyt pieniä määriä tasaisin kellonajoin, seurannut rasvoja, hiilareita, proteiineja yms yms yms JA AINA palannut entiseen. Syönyt karkkia ja suklaata vitutukseen, suruun, palkinnoksi, tylsyyteen, vapauteen..you name it, täältä löytyy tekosyyt herkuttelulle. Juonut siiderin/lonkeron/lasin viiniä tai kaksikin väsymykseen, kireyteen, stressiin, iloon, suruun jne.jne.jne. Arvatkaa mitä! Aion tehdä niin vastakin! Ilmeisestikään tuo mun ylläoleva ulkomuoto ei häiritse mua itseäni niin paljon, että jaksaisin kiinnostua muuttamaan syömistapojani ikuisesti niin paljon, että sillä olisi vaikutusta siihen, miltä mä näytän. Olkoot sitten näin. Näytetään sitten loppuun asti keski-ikäiseltä juopolta mieheltä. Ehkä huomenna jaksan yrittää sitten parannella tätä luonnepuolta johonkin suuntaan. Ehkä.

Nyt vien kuitenkin sekä sisäiset että ulkoiset osat minusta ulos aurinkoon bikineissä ja aion olla rehellisesti patalaiska. Joku pieni ääni yritti päässä vihjailla, että miten olis vaikka lankutus, pilates, jooga tai vaikka kävelylenkki tai hei! Pyöräily! Nyt olis aikaa! Sen jälkeen vois ottaa hikinaamaselfien ylhäältäpäin (näyttää paremmalta), statistiikkaa sports trackerista ja hehkuttaa somessa kaikille, joita ei kiinnosta, että olinpas taas niin hiton ahkera sekä erinomainen. Mutta paskat. Nyt mulla on aikaa maata ja olla tekemättä yhtään mitään. Ainakin mulla on sit rusketus tasapainottamassa kaikkia raskausarpia, löysää ihoa ja selluliittia. Melanooman lisäksi.

keskiviikko 1. kesäkuuta 2016

Ah-distus

Mulla on nyt (taas) joku ahdistustilanne päällä. Aamulla se alkaa, kun pinnasängystä (kyllä, Eino 1v nukkuu vielä meidän huoneessa, koska Aviomies ei halua Einoa vielä omaan huoneeseen. Mä haluan.) kuuluu itkua. Eino aloittaa aina aamun itkemällä. Lopun päivää hän on tuuliviiri. Milloin mikäkin kriisi päällä. Äitin poika. No mutta takaisin MUN ahdistukseen. Aamulla siis vituttaa, rintaa puristaa ja on joku selittämätön tunne, että tänään on se päivä, kun kaikki menee päin persettä. Ja kyllähän kaikki menee päin persettä, kun heti aamukuudelta ajattelen tapahtuvan niin.

Eilen mulla oli sellainen inhottava, puristava ja 99% varma tunne siitä, että tänään on ehkä maailman viimeisin päivä, kun näen Einon. Olin varma, että nyt se hulluus iski, siis muhun. Siis mua rupes oikeasti i t k e t t ä m ä ä n pelkästään se, kun Eino hävis keittiöstä olohuoneeseen. Eihän sen eroahdistuksen kai näin päin pitänyt olla? Koska olen kuitenkin Aikuinen ja vastuussa asioista, osasin hillitä itkuni. Jotenkuten.

Eilen yritin myös järjestää Jimmylle 8v synttäribileitä. Jimmy asensi pihalle eri pisteitä, jossa oli kaikissa jotain urheilua tikanheitosta jalkapalloon sekä teki bilemusalistan spotifyhyn. Mun tunnareilla, eli nyt kaikki luulee, että MÄ kuuntelen Antti Tuiskun Peto on irti-biisiä ehkä 10 kertaa ripiitillä putkeen. Ja Cheekkiä. Ja Elastista. Mun maine viileenä mimminä on menetetty ikiajoiksi.

Yritin pyytää Juliaa, että se vois vahtia Einoa ulkona. Laitoin Einolle valmiiksi kylpyammeen ulos, jossa se olis viihtynyt kevyesti 10 minuuttia. Sen aikaa mulla olis mennyt, että saan nopeesti imuroitua keskeltä lattiaa ja pestyä lattiat, että meillä edes näyttäisi siistiltä, jos jonkun äiti tai isä sais päähänsä tulla käymään meillä sisällä. Julian tehtävä olis ollut siis istua ammeen vierellä ja vaikka leikkiä LPS:llä. Mutta ei. Julia vahti Einoa yhden minuutin, kiipes sitten LPS:ien kanssa puumajaan ja sinne jäi. Eino hiippaili nakuna pitkin nurmikkoa. Joo, ei ole 8-vuotiaan tehtävä hoitaa pikkuveljeä, mutta oi jumalauta. 10 minuuttia! Varsinkin, kun Julia haluaa LPS-auton ja talon ja vaikka mitä muuta LPS-krääsää. JA sai maanantaina 20 euroa Heurekaan, jossa ne oli koulusta. JA jonka just viikko sitten vein shoppailemaan. JA joka perjantaina päätti ihan itse olla tulematta koulusta kotiin, vaan ajatteli, että on ihan ok mennä kaverin luokse yökylään ilman lupaa. No ei ollu ok. Talon kypsänä ja vastuullisena aikuisena kiljuin Julialle kuin hyeena ja passitin sen omaan huoneeseen siivoamaan.

Jimmy keskeytti omat bilejärjestelyt ja sain oikeasti kymmenessä minuutissa siivottua. Julian kanssa ei puhuttu mitään siihen asti, kunnes mun, Einon ja Julian oli määrä lähteä bileiden alta pois ja Aviomies tuli vahtimaan synttäreitä. En ehtinyt enää leipomaan yhtään mitään, joten menuna oli pienet jaffapullot, Raffeli-sipsit, karkkia ja keksejä sekä grillimakkaraa. Vissiin oli kelvannut ja sankarikin oli ihan onnellisen oloinen juhlien jälkeen.

Olis meillä Julian ja Einon kanssa ollut ihan kivakin evakkoreissu Porvoossa, mutta. Vaikka pidin ainakin vartin saarnan, ettei me kirppikseltä olla ostamassa yhtään mitään härpäkettä Julialle, niin meni kuulkaa viis minuuttia, kun neiti löysi jonkun iiiiiiiihanan pinkin talon, joka olis pliiiiiiiiide pakko saada. Ei saanu ei. Ton jälkeenkin kaikki olis sujunu hyvin, sain vihdoin ostettua Einollekin uuden turvaistuimen autoon, ettei sen tarvi sulloutua pikkuvauvojen turvakaukaloon. Sain asennettuakin sen muutaman kirosanan jälkeen paikoilleen Julian avustuksella ja taputtelin itseäni selkään tyytyväisenä.

Onneksi Julialla oli sellainen joku ihme Heurekasta ostettu pimeässä loistava limapallo mukana autossa. Onneksi Julialla ja Einolla oli tullut pallosta taistelu. Onneksi se hemmetin pallo hajos sinne autoon, pääasiassa uudelle turvaistuimelle ja Einon vaatteille, jotka oli täynnä jotain ihme limaista, valkoista vaahtoa, joka takertui joka paikkaan. Onneksi Eino tapahtuneen johdosta huusi koko puoli tuntisen kotimatkan takapenkillä niin, että kotona musta tuntui siltä, että mulla ei ole enää yhtään oman väristä hiusta päässä, vaan kaikki harmaantui kertaheitolla.

Yhdeksältä illalla kävin vielä ratsastamassa. Hevonen astui mua kantapäälle, puraisi vahingossa polvesta ja tallas jalan päälle. Olin aika väsynyt, kun pääsin vihdoin sänkyyn.


Tänäänkin mä heräsin ahdistuneena. Tänään musta ei onneksi tunnu enää siltä, että on maailman viimeisin päivä nähdä Eino, siitä mä pääsin ohi kaiken ohjelman aikana ihan vahingossa. Tänään järjestelin aikatauluja kalenterissa, joka on täysi. Järjestelin laskuja kansiossa, joka sekin on täysi. Järjestelin myös pankkitililtäni rahoja muiden tahojen tileille, eikä oo muuten sitä ongelmaa, että tili olis täysi. Siitä hyvästä meen tänään yöksi töihin, aamulla herään taas kerran Einon kanssa kuudelta ja illalla oliskin sitten Julian vuoro pitää omat kaverisynttärit.

On tämä elämä ihanaa.

Tässä on kuva mun tämän päivän lounaasta. Vois herättää kateutta (?), jos tää olis koko totuus. Fakta kuitenkin on, että lounasta edelsi Jimmyn synttäreiltä jääneen karkkipussin tyhjennys. Ja lounaan huuhtelin alas Julian vadelmalimpparilla.





torstai 26. toukokuuta 2016

Ristiriitojen äärellä.

Mulla on kolme vaihtoehtoa työni suhteen.

1) Ota vastaan se, mitä annetaan. Tarkoittaen ikävää aivan helvetin paskoja työtehtäviä, jotka ei vastaa ollenkaan mun työkokemusta eikä koulutusta ja jota kai kukaan täysjärkinen perheellinen ihminen ei ottaisi vastaan. Mutta hei, vakiduuni ja muut edut.

2) Jatka kodinhoitovapaata siihen, että Eino on kolme. Läävä tuki ja 3,5 vuotta lähes kokonaan poissa työelämästä. TOSIN oon nyt tehnyt muutaman keikkatyövuoron, ja 90% varmuudella näitä tulee lisää. Einoa ei tarvitsisi viedä päivähoitoon (säästöä), työmatka olisi paskimpina päivinäkin 1,5 lyhkäisempi (säästöä) eikä töissä tarvitsisi turhia stressailla. MUTTA iltatyö, kotiin vasta keskiyön jälkeen ja aamulla Einon kanssa ennen kukonlaulua ylös. Voin kertoa, jos ette tienneet -raskasta.

3) Sanoa kiitos ei tarjoukselle, ja vaatia omaa työtäni takaisin. Ei se omakaan mikään taivas ole, mutta ainakin se on tuttua hommaa. Olemalla vaativa ja ikävä ihminen, joka ei saavukaan haarniska kiillellen töihin kiitollisena ottamaan jokaikinen hanttihomma vastaan, mitä tarjotaan, saan 90% varmuudella työpaikaltani kenkää. Uskokaa pois, näinä aikoina ne kyllä keinot keksii.

Pitkään pohtien, aprikoiden ja tuumailtuani sekä konsultoituani työkavereita, entistä esimiestäni ja kavereitani sekä vielä anoppiani, päätin ottaa riskin ja valita numeron kolme. Lähetin esimiehelleni pitkän ja seikkaperäisen meilin siitä, miksi näin. Vastauksena oli ok, palataan ensi viikolla asiaan.
En ole ihan varma, onko tässä enää mitään palattavaa. Oli niin tai näin, ton ehdotuksen myötä työmotivaationi on ihan nollissa ja vaikka työtilanne on Suomessa mikä on, niin nyt mä niiiiiiin alan tosissani miettimään, mikä musta tulee isona.

Mun prioriteetit on nyt muualla kuin työpaikallani:

Kattokaa nyt noita reisiä! (älkää taustaa, tai huonoa kuvanlaatua)

Tuo valkoinen hörhötys on raparperin kukka, olen nero. NERO!


Oltiin Julian kanssa viettämässä tyttöjen päivää, koska meillä oli aikaa.

Me aletaan olee hevosen kanssa kohta kavereita, onhan tässä jo vuosi väännetty.

Paitakin sillä on väärinpäin.

Ettäkö vaihtaisin nämä hetket toimistolla istumiseen?
 Se mun on kyllä tunnustettava, että kaikesta erinomaisuudestani huolimatta olen jäätävän huono ottamaan valokuvia (ja vielä huonompi mun puhelimella) sekä kirjoittamaan kuvatekstejä. Itseasiassa, vaikka mä koko päivän mietin kaikkia syvällisiä asioita, jotka kirjoittaisin, ja olin ihan hirvittävän hauska sekä naseva, nyt ei enää lähde mitään tekstiä. Kai sitä toimii parhaiten paineen alla, ja tällaiset saunan jälkeiset eteeriset hetket ei vaan oo kovin luovia. Ainakaan mun kohdalla.


maanantai 25. huhtikuuta 2016

En haluaisi valittaa, mutta...

Taisin vahingossa syödä hiekkapaperia. Tai kaktuksen. Tai molemmat. Onneksi tuo saatanan kätyri Lissu toimii myös oivana terapiakoirana niin halutessaan.


Koska en ole ikinä kipeä, en ajatellut olla sitä nytkään. Huomenna olen siis entistä ehompi, ehkä muutaman kilon hoikempi (ihan vain, koska suunnittelin niin) ja ihan hiton hyvä kouluratsastaja. Itsesuggestio! Näytä sun voimat!

Arvaa mitä! En valita tänäänkään!

Suorastaan hersyän positiivisuutta. Alan epäillä, että Aviomies syöttää mulle salaa jotain. Mua ei siis yhtään häiritse se, että oon herännyt puoli viideltä vaihtamaan Einolle kuivia vaatteita päälle eikä sekään, ettei kumpikaan meistä saanut tän jälkeen oikein unen päästä kiinni. Itse päädyin suunnittelemaan kaksosten tulevia 8-vee synttäreitä. Eino kikatteli unipupulleen.



Pitänee jossain vaiheessa kertoa Einolle, ettei kikattelu oo kovin poikamaista. Tai noh, näinä aikoina, kun lapsia kasvatetaan kuulemma sukupuolineutraalisti, niin ehkä ei ole kovin hyvä tapa kertoa, mikä on poikamaista ja mikä ei. Itse oon kasvattanut lapsiani kyllä ihan vain ihmisiksi, työntänyt niitä hellävaraisesti kohti niitä juttuja, missä ne on hyviä ja mistä ne on kiinnostuneet. Ummistanut korvani eräänkin ystävän sosiaalipedagogisilta "minä-tiedän-kasvatuksesta-enemmän-kuin-kukaan-vanhempi-sillä-olen-suorittanut-asiasta-tutkinnon-toisin-kuin-sinä-joka-olet-vain-äiti" neuvoilta. Samaisella ystävällä ei itsellään ole kyllä omia lapsia. No joo, juttu lähti vähän rönsyilemään, kun mun piti kertoa vain siitä, kuinka helvetin positiivinen ihminen mä olen tänään. Sen lisäksi, että olen kerrassaan erinomainen kasvattaja.



Niin, mua ei häiritse sekään, että Eino tyhjensi oikein onnellisena takasta tuhkaa lattialle ja suuhunsa eikä sekään, että koirat hyvin onnellisesti auttoi Einoa projektissa levittelemällä lattialta tuhkat pitkin kotia. Koska oon niin positiivinen, naurahdin hellästi Einolle, vein hänet pesulle sekä kohautin olkapäitäni. Eihän tässä mitään hätää oo, mullahan on tänään muutenkin siivouspäivä. Ai että mitä mä tein sillä välin, kun tää sotku tapahtui?...No vähän niinkuin luin yhtä blogia ja sometin.



Verenpaine ei myöskään yhtään kohonnut siitä, että Lissu, se saatanan kätyri, oli purrut mun Joku Roti Mafian huppariin niin ison reiän, ettei hupparista oo enää mihinkään. Vähän irvistelin tavan vuoksi, mutta totesin sitten kypsän aikuismaiseen tyyliini, että huppari oli muutenkin ehkä vähän kutistunut ja haalistunut pesussa. Roskiin meni.



Siinä vaiheessa aloin itsekin jo epäillä mielenterveyttäni, kun en saanut hermoromahdusta siitä, että Eino puolen tunnin päiväunien jälkeen alkoi huutamaan tuntemattomasta syystä vaunuissa kuin sikaa oltais tapettu. Ehei, edelleen olin tosi zen ja lähdin t-paita päällä (oli mulla myös housut jalassa, ei hätää! Ei tässä niin kylähulluja olla) työntämään vaunuja pitkin pihaa niin kauan, että Eino hiljeni. Tuskanhiki ei valunut pitkin selkää, kun yrityksestä huolimatta vaunuista tapitti itsepintaisesti ruskea silmäpari, vaan koitin onneani ja jätin Einon niine hyvineen pihalle. Siellähän tuo on nyt ollut jo kolmatta tuntia inahtamatta, eli nukahtihan tuo sittenkin.



Ja nyt kyllä maailmankirjat viimeistään ovat menneet sekaisin, tähdet suistuneet radoiltaan ja isovanhemmat pyörivät haudoissaan, sillä olen täysin positiivin mielin siitä, että anoppi ja appi ihan just on oven takana. Mulla ei ole edes niille muuta tarjottavaa kuin kahvia, ja mua ei tää asia häiritse yhtään. Todennäköisesti saan kuulla kohta, että: "Kai sinä tänään aiot pitää siivouspäivän, marttojen sivuilta löytyy tosi hyviä siivousvinkkejä" (johon pienellä äänellä soperran, että niin mutta kun mä siivosin just..) ja että: "Kai sinä nyt katsot, että Julian hiukset ovat nätillä kampauksella joka aamu?" (johon minä pienellä äänellä vastaan, että kyllä mä tein Julialle aamulla ranskanletin, mutta se on koulupäivän aikana levähtänyt..) puhumattakaan siitä, että: "Kai sinä nyt katsot nuo lasten vaatteet läpi, ei kai ne NOISSA vaatteissa ole koulussa olleet?" (johon vastaan pienellä äänellä, että eeeeei oo ja johon Jimmy ja Julia huutaa, että NO OLLAANPAHAN! EI MEILLÄ OLLU MUITA VAATTEITA PUHTAINA.)



Joo, kyllä se on tässä empiirisen itsetutkiskelun tuloksena käynyt nyt ilmi, että jotain tuossa juomavedessä on oltava. Eihän tää oo yhtään niinku mua.



torstai 21. huhtikuuta 2016

Tänään en valita (vielä)

Ei uskoisi, kuinka onnelliseksi tulee Vaimo, joka elää viisihenkisessä perheessä, jossa eläimiä (ja lapsia) tulee ovista ja ikkunoista siitä, että lähes kahden viikon pyykkikoneettoman ajanjakson (entinen otti ja hajosi) jälkeen talossa on taas pyykinpesukone. Ah tätä onnea!

Ja olen nukkunut jo kahtena yönä! Aviomies pakotti, taisin olla jo kestämätön.


Edit. valitan sittenkin. Tajusin, että vajaan kahden viikon pyykkivuoren tuhoaminen on aina kauheeta hommaa. Oli pesukone sitten uusi tai ei. Ja Aviomies on TAAS jossain ja mun seurana on vain noi alakohtaiset tyypit. Ei sillä, että niissä mitään varsinaista vikaa olis, mutta taukoamaton "äiti kato.." vähän rasittaa. Ja se, että yks metrin mittainen Taapero roikkuu lahkeessa.

tiistai 19. huhtikuuta 2016

Koska taapero nukkuu?

Mua väsyttää itseänikin hokea, että mua väsyttää. Eino nukkui ylimääräiset aamu-unet mesottuaan yöllä tämän tästä. Taitaa tehdä hampaita, tai sit kyse on taas yhdestä:"Älä välitä, se on vain nyt tämä vaihe, kun.." -ajanjaksosta. Mutta kyllä mä välitän, kun liikun kuin hidastetussa elokuvassa, kun en jaksa mitään, kun kiukuttelen kaikille, kun ajatus ei toimi ja kun haluaisin vain peiton alle järsimään jättikokoista suklaalevyä. Ja kun tämä ajanjakso on kestänyt jo vuoden ja risat.

Oon niin epäonnistunut, kun en jaksa. En jaksa puuhailla kaksosten kanssa ja olla kiinnostunut niiden koulupäivästä kuin vain nimellisesti ja ne on ihan liikaa tämän takia pädillä. En jaksa keksiä Einolle virikkeellistä kivaa tekemistä, joten nytkin tuo juttelee itsekseen leivänpaloille. En jaksa viedä koiria lenkille ja sen takia Lissu silppuaa sisällä kaiken ja Missy äkäilee. En jaksa lähteä ratsastamaan ja sen takia saan huomenna taas aloittaa kaiken alusta ja jumpata ensin vaikka kuinka kauan hevosta ja itseäni rennoksi ennenkuin mikään onnistuu. En jaksa olla hyvä ja kiinnostunut ja hauska Vaimo, ilmankos Aviomieskään ei kotona sitten viihdy. En jaksa nähdä ketään ja valitan taas kerran sitä, kun en näe aikuisia.  Parasta viihdettä olisi saada vain nukkua.

Vaikka mä toisaalta haluaisin jo töihin, näillä univeloilla se olis yksinkertaisesti vain kauheaa kaikille osapuolille. Kauhean epäreilua olla kotona töissä 24/7, kun käteen jää vajaa 300 euroa kuussa, mutta ei musta ole töihinkään, kun Taapero ei nuku. Olisin järkyttävän huono työntekijä ja luultavasti sairaslomalla vajaassa viikossa uupumuksen vuoksi - tai sitten nukahtaisin työmatkalla rattiin.

Eilen oli kuitenkin hyvä päivä. En toki nukkunut sen paremmin kuin muulloinkaan, mutta kävin ystävien kanssa syömässä ja elokuvissa. Helsinkiin ajaessa tuntui niin kovin vapaalta, mun lyhyt henkilökohtainen Thelma & Louise -momenttini. Ilman poliiseja tai ryöstöjä tai rotkoon ajamista. Hetken aikaa nauratti niin, että tuli vedet silmistä. Kunpa sen voimalla jaksaisi tänäänkin naureskella, mutta ihan just nyt ei hymyilytä. Einon ruokakin paloi pohjaan.