lauantai 5. elokuuta 2017

Sosiaalinen - ekstrovertti, ulospäinsuuntautunut, yhteiskunnallinen, julkinen, sosiaali-, yhteiskunta-, ekstravertti, suomen sosialidemokraattinen puolue, tutustumistilaisuus, sossu, sotu, hetu.

Aikaisemminkin jo totesin, etten ole välttämättä mikään sosiaalinen perhonen. Kyllä ihmisiä kaipaan, mutta en kauheasti jaksa nähdä vaivaa tavatakseni muita. Jos vaihtoehtona on esimerkiksi työpäivän jälkeen kotisohva ja hyvä kirja tai sitten ihmiset, kyllä se sohva vie voiton.

Kun sitten vietän liikaa ihmisten kanssa aikaa (kuten nyt vaikka viime aikoina), kirjaimellisesti mua alkaa ahdistaa. Ahdistaa, että pitää olla jotain mieltä asioista, löytää vastaus kysymyksiin ja näyttää koko ajan iloiselta ja siltä, että homma on ihan hallussa. Onneksi olen tosi hyvä näyttelemään ystävällistä, vaikka välillä tekisi mieli kiljua:"mene pois, sinä tyhmä ihminen!" Tämä näytteleminen on asiakaspalvelussa vain tosi haastavaa välillä, vaikkakaan ikinä, koskaan ei tämä aspa-kuori ole töissä murentunut.

Kun sitten tämän näyttelijäsuorituksen jäljiltä pääsee kotiin, tuntuu kuin olisin pikkuhiljaa tyhjentymässä oleva ilmapallo. Tai niinkuin olisin jossain laskuhumalassa. Jimmykin kysyi multa yksi päivä pitkän työpäivän jälkeen, miksi olen niin outo. Puhuin kuulemma oudosti, nauroin oudosti ja näytinkin oudolta. 
Se oli rakas poikani vain sosiaalisuuden uuvuttama aivoton versio Äidistä.

Jotta tuo kuori ei joku päivä suorastaan romahtaisi, olisi ihanaa vaihtaa alaa. Kaikista eniten tällä hetkellä haluaisin olla kotona, kasvattaa suomenhevosia ja kirjoittella vaikka kolumneja tai kirjaa. Ensiksi pitäisi varmaan vain opetella kirjoittamaan. Harmi, ettei noilla taida kuitenkaan elää ilman lottovoittoa.

Jotta elämä ei olisi liian helppoa, en mä kotonakaan kyllä päivästä toiseen viihdy. Sitten, kun en niitä ihmisiä näe, alan hyppimään seinille ja voivottelen, kuinka elämä on niiiiiiiiiiiin tylsää. Juhlat ja erilaiset tilaisuudet nähdä "omia" tuttuja ihmisiä, on myös yksi parhaimmista asioista, mitä tiedän. Kunhan siinä ei mene useampaa päivää peräkkäin.

Työkseni voisin myös järjestää tapahtumia (häitä, festareita, rapujuhlia, mitä vain). En oo mikään maailman pitkäjänteisin ihminen ja jos työnkuva alkaa mennä liukuhihnahommiksi, ahdistun siitäkin ja mielenkiinto lakkaa. Tapahtuma-ala tuntuu siltä, ettei päivät menisi aina samalla syklillä. Olenkin yrittänyt päästä ko. alalle jo siitä lähtien, kun koulun lopetin, mutta tässä ollaan. Ehkä tuosta "piilevästä" epäsosiaalisuudesta johtuen en ole niin hyvä tuomaan itseäni esille, että tavoittaisin oikeat kontaktit. Eipä sillä, ei tapahtuma-alallakaan taida ainakaan Suomessa kauhean suuria voittoja tavoittaa ja oma yrityskin täten on liian suuri riski. 

Mut hei, jos sä tunnet jonkun, joka tuntee jonkun, joka tarvitsee just mua: epäsosiaalista, mutta sosiaalista ihmistä, joka haluaa tehdä töitä yksin, mutta nähdä kuitenkin kivoja ihmisiä kivoissa tapahtumissa, täällä mä olen!

Sillä välin puren hammasta, ja yritän selvitä vielä tästä sekä huomisesta työpäivästä ihmisten parissa.

keskiviikko 2. elokuuta 2017

KATEUS -mielentila, joka merkitsee yleensä toisen paremmuuden, menestyksen tai muun sellaisen aiheuttamaa vihan, alemmuuden, mitättömyyden, huonommuuden, kykenemättömyyden, syyllisyyden tai harminsekaisen pahansuopeuden tunnetta.

Heinäkuu meni lomautettuna. Aina välillä "loman" katkaisi epämiellyttävästi neljän tunnin työvuorot siellä täällä. Tuntui typerältä ajaa 30km suuntaansa vain muutaman tunnin tähden. "Loman" keskeytyksestä puhumattakaan. Eipä sillä, koska olin lomautettu, ei tilikään suorastaan kahisevaa tulvinut vaan elimme ja elämme kädestä suuhun. Ahdisti olla ne muutama tunti töissä ja ahdisti kasvava laskupino.

Koskakohan sitä olisi niin aikuinen, että rahallisesti pärjäisi? Niin ettei joka kuukausitarvitsisi miettiä, että mistä massit? Niin ettei pienen pieni irtiotto arjesta aiheuttaisi taloudellista katastrofia.

Olen vähän inhottava. Tai en varmasti ihan vähääkään. Jouduin jopa poistumaan facebookista, kun ahdisti muiden lomakuvat sieltä, täältä ja tuolta, vaikka itse nökötin pääasiassa kotona.
Kyllä mulle joku pieni ääni huutelee ja käskee hankkimaan suhteellisuudentajua: Me asutaan aika isosti, meillä on aika paljon eläimiä ja lapsiakin kolme. Me molemmat aikuiset käymme töissä, meillä on kaksi autoa ja kaiken lisäksi me vielä tykätäänkin toisistamme. Niin että Karoliina: Suu kiinni! Helvetin hyvinhän tässä menee!

Olen kuitenkin aika hyvä sulkemaan järjen äänen ja keskityn vain voivottelemaan toisten onnea näkemättä kuitenkaan omaani kuin ohikiitävinä hetkinä.

Lomakuvien lisäksi ärsytti treeniselfiet ja nolla rasvaprosentit. Sen sijaan, että itse jaksaisin pyrkiä samaan, poistin edes yhden kanavan, jossa törmätä ym. kuviin. Itsekseni olen tuhissut, kuinka ulkonäkökeskeisessä maailmassa me nykyään eletäänkään ja kuinka somestakin on tullut vain väylä kertoa muille, kuinka perkeleen hyviä me ollaan. Tykätkää musta hei! Mutta myönnettävä se on, tämäkin johtuu vain siitä, että olen kateellinen siitä, että muilla on se nolla rasvaprosentti, itselläni..noh, ei puhuta siitä.

Niin, että jos joku tosi hyvä "ruoska" sattuu lukemaan tätä ja haluaa haasteita itsellensä, täällä olen! Kasvata mulle selkäranka ja pienempi uuma sekä isompi pylly! Olisin hei ikuisesti kiitollinen.

Nyt istun töissä. Olen vähän pettynyt tähän työpaikkaani. Meillä on aika huono tiimihenki ja vaikka kuinka hoen aina joka paikassa, että voiii, tuun niiiiin hyvin kaikkien kanssa toimeen! Niin enpä muuten tule! Täällä en vain pääse "porukkaan" mukaan, en sitten mitenkään. Jotenkin myös ajattelin, että tämä työ olisi hyvä asia juuri tässä elämäntilanteessa, kun lapset on vielä pieniä. Vähän vastuuta ja lyhyitä päiviä. No vastuun vähäisyyden kanssa olin oikeassa, tätä työtä tekisi hyvin koulutettu snautserikin. Mutta noita kesän neljän tunnin vuoroja lukuunottamatta päivät ei todellakaan ole lyhyitä. Tänään esimerkiksi istun töissä 13 tuntia. Huomenna 10. Olen kateellinen niille, joilla on varaa lomailla. Voisipa edes leijua, että kyllä työ tekijäänsä kiittää. Mutta en voi! Palkka on huono eikä palautettakaan tule.

Nyt mua muuten alkoi ärsyttää. Mä se vain aina valitan. Voisinko mä joskus, kerran edes yrittää kehuskella jollain? Tässäpä haastetta kerrakseen!

"The thermometer of success is merely the jealousy of the malcontents." -Salvador Dali

torstai 6. heinäkuuta 2017

Intohimo - pysyvä voimakas halu. esim. intohimoksi kehittynyt syöminen, pelaaminen. Poliittiset intohimot. Sairaalloinen intohimo. Polttavan intohimon vallassa.



En suurella antaumuksella tee ruokaa tai loista leipomuksillani. Teen ruokaa silloin, kun on pakko (eli silloin, kun kukaan muu ei tee). Leivon, kun huvittaa (keskimäärin neljä kertaa vuodessa). 

Puutarha ulkona ei tule voittamaan enää Kauneimman pihan palkintoa (huhupuheet kertovat, että se on joskus menneisyydessä tehnyt niin).  Kasvihuoneessa kasvaa tällä hetkellä nokkosia. 
Talon sisustus ei ole tarkkaan harkittua, vaan epämääräinen sekoitus kalusteita, jotka eivät noudata mitään tarkkaan harkittua punaista lankaa. Villa Kaiho (alkuperäiseltä nimeltään Finnäs, mutta ristitty nyttemmin em. nimellä) on rakennettu 1845, mutta ei sitä ole vaalittu sellaisena -ei meidän eikä edellisten asukkaiden toimesta.

Meidän eläimet on jokainen vähän sellaisia vapaita sieluja, eli oikeasti vain laiskan kasvatuksen tuloksia. Välillä - lue: usein - mua hävettää se, kun hevoset on pulleita lylleröitä, jotka ei osaa mitään kiemuroita. Hyvä, jos laukka nousee. Tai se, kun koirat karkailee, eivät todellakaan tule luokse ja haukkuvat just silloin, kun huvittaa eivätkä tasan hiljene, vaikka kuinka karjun pää punaisena - tai no, varsinkaan silloin. Kissakin kulkee ihan omia polkujaan eikä vuohet tee tasan mitään muuta kuin määi, syö ja nuku.

Lapset. Eino 2v on joko vapaan kasvatuksen tulosta / jonkun kauden riivaama / vain hurmaavien geenien huipentuma, ja jos olisin 24 / 7 äiti, tulisimme hulluksi kaikki. Ihan kaikki. Koko perheen ruokailuhetket ovat näinä päivinä lähinnä maanpäällinen helvetti. Paitsi jos tarjolla on pinaattilettuja (Kaupasta. Eineshyllystä). Eino on syy, ruokailuhetken nykytila seuraus.

Jimmy 9v viettäisi päivänsä enimmäkseen puhelimella / tietokoneella / Xboxilla ( jos meillä olis toimiva sellainen), jos voisi ja kiukuttelisi sen jälkeen koko maailmalle. Koska sitä kiukuttelua ei kuitenkaan kukaan jaksa, ei Jimmy voi tehdä niin, vaikka se välillä olisikin ah niin helppoa -mulle.

Julia  9v olisi kaiken vapaa-aikansa muualla kuin kotona ja haalii pehmoleluja sekä hukkaa niitä sitä tahtia, että niillä rahoilla olisi varmaan jo ostettu uusi auto. Ainakin joku Lada. 

Jos olisin parempi Äiti, tekisimme ehkä perheenä enemmän juttuja yhdessä enkä olisi tyytyväinen siitä, että voin kököttää koneella sillä aikaa, kun Eino katsoo en-ole-laskenut-kuinka-monetta jaksoa Paw Patrolia. Ehkä me askarreltaisiin jotain lasten kanssa tällaisena päivänä, kun on sää on suoraan anaalista. Tai leivottais vaikka pullaa. Tai tehtäis joku retki jonnekin. 

Jos olisin parempi ihminen, pitäisin vähemmän syömisestä ja enemmän urheilusta. En vaan ikinä oo saanut tuohon jälkimmäiseenkään touhuun mitään kipinää, intohimoa. Oon kokeillut monia eri lajeja baletista potkunyrkkeilyyn enkä jäänyt mihinkään. Tai olen mä ratsastanut neljännestä luokasta alkaen, mutta sitäkään mä en harrasta mitenkään silmät kiiluen jokin tietty tavoite mielessä. 

Mun ulkonäkö. Apua sentään. Olis kauheen kiva, että mulla olis timmi vatsa, lakatut kynnet ja harjatut hiukset sekä siistit vaatteet. Totuus on kuitenkin se, että mun vatsa roikkuu, mun kynsissä on kolme viikkoa vanhaa lakkaa ja hiukset on niin takussa, että niissä ehkä asuu joku tai jokin. Niin ja vaatteet. Ei puhuta edes niistä.

Välillä mä ajattelen, että maalaisin taulun tai kirjoittaisin kirjan. Sitten, kun lapsille piirrän jotain, tajuan, etten mä kyllä mitään piirtää enää osaa. Ja kirjan kirjoittamiseen mun kärsivällisyys ei riitä. Jotenkin asioiden pitäisi tapahtua heti tai sitten ei ollenkaan.

Mä en oo hyvä kielissä, osaan jotenkuten englantia ja ruotsia, mutta siihen se jääkin. Matematiikassa olen suorastaan surkea eikä mun yleissivistys häikäise sosiaalisissa tilanteissa tai muutoinkaan. Ja ne sosiaaliset tilanteet: Olis tosi kiva, että mulla olis paljon ystäviä, tuntisin kaikki ja kävisin toinen toistaan mielenkiintoisimmassa tilaisuuksissa. Sosiaalisissa tilanteissa mulla usein ei kuitenkaan ole oikeastaan mitään järkevää sanottavaa kellekään, viihdyn loppujen lopuksi pienemmässä porukassa tai sitten vain jään kotiin.

Työelämässä haluan koko ajan jotain enemmän ja jotain parempaa, mutta en tiedä itsekään mitä. Ja se jokin enempi tuo sitten enemmän vastuuta ja enempi vastuu tuo stressiä ja enempi stressi vaan ei sovi mulle.

Olen melko vakuuttunut, että mun kaiken puute johtuu siitä, ettei mulla oo tarpeeksi intohimoa. Se, ettei mulla oo tarpeeksi intohimoa, johtuu taas siitä perisynnistä: Musta on tullut laiska. Nyt, kun mulla on Aviomies, lapset, Villa Kaiho ja eläimet, mä en enää jaksa saavuttaa mitään. Mä haluan lopputuloksen, mutten matkaa sinne. Mutta ehkä mä haluan sen lopputuloksenkin vain siksi, että normit edellyttää niin. 

Aloitin uudestaan alusta. Kirjoitan blogia, otan huonoja kuvia (koska en osaa ottaa niitäkään hyvin) ja ehkä löydän itseni ja sen intohimon tässä matkalla. Tästä se alkaa. Ja tähän se saattaa myös loppua, sillä edelleen -olen laiska.

"Finding your passion isn´t just about careers and money. It´s about finding your authentic self, the one You´ve buried beneath other people needs."